Hoivapalveluiden kilpailuttamisen ongelmakohtia

Tämä sisältö saattaa sisältää vanhentunutta tietoa, sillä se on julkaistu vuonna 2019

Ikääntyneiden hoivapalvelut ovat olleet kohun keskellä viime päivinä. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira määräsi yhden yksityisen hoivayksikön keskeyttämään toimintansa hoitovirheen vuoksi. Myös saman ketjun muissa yksiköissä on havaittu puutteita. Kun puutteita alettiin nostaa esiin, ilmeni, että vastaavaa on havaittu myös muiden yksityisen sektorin palveluntuottajien yksiköissä. Kuitenkaan niiden kohdalla ei päädytty näin rajuun toimenpiteeseen eli yksikön lakkauttamiseen. Kohu hoivapalveluiden ympärillä keskittyy etsimään syyllistä, ja samalla päädytään turhaan yleistämiseen. Kohusta huolimatta onkin syytä muistaa, että on myös paljon hyviä ja laadukkaasti toimivia palveluntuottajia sekä osaavia hoivapalveluita hankkivia ammattilaisia. Vika ei myöskään ole hoitajissa, jotka parhaansa mukaan huolehtivat tehtävistään hoivayksikössä.

Ongelman ytimeksi on nostettu kuntien yksityisille palveluntuottajille ulkoistamien hoivapalveluiden heikko laatu ja erityisesti hoitohenkilökunnan mitoitusongelmaeli henkilökunnan määrä asiakasta kohti ei vastaa suosituksia. Media puhuu ”haamuhoitajista”, joita ei todellisuudessa ole olemassa, mutta joilla on saatu ”paikattua” liian vähäistä hoivahenkilökunnan määrää esimerkiksi sairaustapauksissa. Tämä on huolestuttanut tietenkin erityisesti hoivapalveluasiakkaiden omaisia, mutta myös hoitohenkilökuntaa.

Toisaalta syyttävä sormi on osoittanut kuntia ja niiden lakisääteisten velvoitteiden väistämistä. Kuntia on syyllistetty ulkoistamiensa hoivapalveluiden valvonnan puutteesta, ongelmien vähättelystä sekä kyvyttömyydestä puuttua havaittuihin ongelmiin. Tämä on median mukaan johtunut sekä osaamisen puutteesta että tietämättömyydestä valvontavelvollisuuden säilymisestä tilaajalla myös ostopalveluiden kohdalla. Lisäksi kuntia on syytetty resurssipulasta ja pyrkimisestä pieniin mitoituksiin:

”Vaikka hoivakotien hoidettavat ovat nykyisin paljon huonokuntoisempia kuin ennen, hoitajamitoitusta ei haluta nostaa. Jos kunta siis jo ostopalvelusopimuksessa tilaa huonoa laatua, sitä se myös saa.” (HS 28.1.2019.)

Näiden tekijöiden yhteisvaikutus näkyy valitettavalla tavalla hoivapalveluiden asiakkaiden sekä heidän omaistensa arjessa.

Jälleen kerran puhutaan sote-palveluiden kilpailuttamisen problematiikasta. Hankintalaki antaa hankintayksiköille sosiaali- ja terveystoimen palveluhankinnoissa paljon vapautta. Hankintalain 93 §:n mukaan tarjouksista on valittava kokonaistaloudellisesti edullisin. Tämä voi hankintayksikölle tarkoittaa hinta-laatusuhteeltaan parasta , mutta myös hinnaltaan halvinta tarjousta. Kuitenkin, jos sote-hankinnoissa halutaan käyttää kokonaistaloudellisen edullisuuden perusteena vain halvinta hintaa, hankintayksikön on esitettävä perustelut tämän käytölle hankinta-asiakirjoissa ja/tai hankintapäätöksessä. Tämän tarkoituksena on ohjata hankintayksiköitä kiinnittämään huomiota hinnan lisäksi laatunäkökohtiin ja miettimään, saadaanko halvimmalla hinnalla sitä palvelua, mistä halutaan maksaa. Hankintalaki ei kuitenkaan ota kantaa vaadittuun laatutasoon, vaan tätä pohtiakseen täytyy olla perehtynyt alan subtanssilainsäädäntöön. Lisäksi tarvitaan tietoa oman kunnan tarpeesta.

Hankintalain 108 §:n mukaan hankintayksikön on lisäksi sote-palvelujen hankinnassa otettava huomioon muun muassa palvelunkäyttäjien yksilöllisen hoidon turvaamiseen, palvelun laatuun, jatkuvuuteen, saatavuuteen ja käyttäjien vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen liittyvät tekijät. Henkilökunnan riittävä mitoitus on keskeinen vaatimus muun muassa hoivapalveluiden kilpailutuksissa. Riittävällä henkilöstön määrällä varmistetaan, että palvelu täyttää asetetut laatuvaatimukset ja turvallisuusnäkökohdat.

Yleensä hankintayksikkö kyllä tietää, millaista palvelua se haluaa ja panostaa täysillä palvelun kilpailuttamiseen. Kilpailuttamisen jälkeen vastuu palvelun laadusta jää valitettavan usein kuitenkin täysin palveluntuottajan kontolle. Tunnollinen palveluntuottaja ylläpitää vaadittua laatutasoa myös puutteellisen seurannan alla, mutta muut se saa tinkimään tuottamansa palvelun laadusta. Hankintayksikön tulisikin panostaa kilpailuttamisen lisäksi myös sopimuskauden aikaiseen seurantaan.

Sopimuksen kaksi tärkeää tehtävää on ensinnäkin kertoa, miten sopimuskauden aikana toimitaan ja toiseksi, miten toimitaan, jos kaikki ei sujukaan niin kuin piti. Vain sopimusseurannalla hankintayksikkö voi varmistua siitä, että palvelu täyttää sille asetetut vaatimukset. Sopimusseurannalla ja konkreettisilla virheiden kirjaamisilla päästään myös tarvittaessa puuttumaan palvelussa oleviin virheisiin. Sopimukseen on mahdollista sisällyttää tuntuva sanktiojärjestelmä laatupoikkeamien varalta. Tällöin hoivan laadun heikentymisestä tulee myös sopimuksen tuottavuuteen liittyvä tekijä.

Sopimuksille olisi aina syytä nimetä vastuuhenkilö, jolle kuuluu sopimuksen seuranta sekä mahdollisten ongelmatilanteiden kirjaaminen. Lisäksi tilaajaorganisaatiossa tulisi miettiä, kuinka ja kenelle hankinnasta omassa organisaatiossa viestitään. Ongelmiin on mahdotonta puuttua, jos niistä ei olla tietoisia. Sopimusseuranta on tärkeää myös oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta, sillä puutteellinen sopimusseuranta saattaa myös johtaa mahdollisten samojen virheiden toistamiseen jatkossa.

Mediassa on tuotu esiin myös se, että julkinen sektori ei yksin pysty tuottamaan kaikkia palveluja. Ostopalveluihin siirtymisen jälkeen kunnan onkin vaikea siirtyä takaisin omaan palvelutuotantoon. Nyt pitäisikin etsiä ratkaisuja siihen, miten ostopalvelut saataisiin tehtyä nykyistä paremmin. Näitä ratkaisuja on pakko miettiä jo nyt, tuli sote-uudistus tai ei.