Näkyykö innovaatiokumppanuus sopimuksissa?

Teoriassa innovaatiokumppanuus toimii siten, että hankintayksikkö tilaa yhdeltä tai useammalta tarjoajalta innovaatioon johtavan kehitystyön, jonka tuloksen se ottaa myöhemmin käyttöönsä. Tietenkin vain, jos tulos on sellainen kuin haluttiin, tai vielä paria astetta parempi. Mitäpä jos toimittaisiin siten, että useampi tarjoaja tekisi omalla kustannuksellaan kehitystyön, ja hankintayksikkö sitten myöhemmässä vaiheessa maksaisi parhaan innovaation saamisesta käyttöönsä? Lohdutukseksi muut tarjoajat saisivat käyttää innovaationsa itse haluamallaan tavalla. Kuulostaa hankintayksikön kannalta hienolta, ja onnistuisi ehkä, jos hankkijana olisi jokin muotiteollisuuden kärkibrändi, jonka alihankkijoille olisi tarjolla paljon luovaa ja edullista työvoimaa.

Markkinatilanteesta kuitenkin riippuu, millaiset hankintaehdot tarjoajille kelpaavat. Ei liene kenenkään etu, jos kisaan osallistuisi pääasiassa tarjoajia, jotka eivät saisi työtään myytyä ilman kohtuutonta riskinottoa omalla rahalla. Tarjoajan kannalta olisikin eri reilua ja tavoiteltavaa, jos hankintayksikkö maksaisi ensin kehitystyöstä, ja myöhemmin vielä onnistuneen innovaation käyttöönotosta. Eri reilu lähestymistapa mietityttää julkisen sektorin kirstunvartijaa. Miten tuollainen innovaatiokumppanuus voisi tuoda tehokkuutta ja säästöjä yhteiskunnalle, kun jo hankintamenettelyn läpiviemiseen vierähtää kuukausi jos toinenkin – saati itse kehitysprojektiin.

Jotain ideaa tässä kumppanuudessa kuitenkin täytyy olla. Fiksu hankintayksikkö miettiikin siis tarkkaan, miten saada alan parhaat innovoijat mukaan, mutta siten ettei hankintayksikkö yksin kanna koko riskiä epäinnovatiivisesta tai pahimmassa tapauksessa käyttökelvottomasta ratkaisusta. Suunnittelun tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Tärkeätä on miettiä, tilataanko joka tapauksessa jotain ja otetaan innovaatio plussana, vai lähdetäänkö siitä, että ilman innovatiivista tulosta, ollaan palattu lähtöruutuun (mutta vähän köyhempänä). Suunnittelua seuraavassa vaiheessa mukaan tulevat sopimukset.

Käytännössä innovaatiokumppanuuksien sopimusviidakon järjestämiseen on varmaan yhtä monia tapoja kuin on kumppanuuksia käyttäviä toimijoitakin. Onnistuneessa kumppanuudessa kumppanit jakavat kehitystyön riskit ja onnistumiset. Sopimukset pitää räätälöidä tilanteeseen, eikä ottaa käyttöön naapuriviraston entisiä malleja (jotka olivat käytössä jo edellistä edeltävän hankintalain aikaan ja jo silloin todettiin käyttökelpoisiksi). Hankaluutta prosessiin tuo, ettei oikein vielä tiedetä mitä ollaan tilaamassa. Kaikki hankintayksiköt eivät myöskään ole tottuneet siihen, että uusiin ratkaisuihin tähtäävä kehitystyö voi myös epäonnistua, ja toivotut tulokset voivat jäädä saavuttamatta.

Onneksi lainsäätäjä on ollut armollinen ja antanut hankintayksikölle mahdollisuuden kerätä tarjoajilta kommentteja ja ehdotuksia myös käytettäviin sopimusmalleihin vielä neuvotteluvaiheessa. Tässä vaiheessa lepsulla ja mukavalla neuvottelijalla onkin sitten vaarana, että koko innovaatiokumppanuus leviää kuin ne jokisen eväät tai sitten käy perinteisesti eli hankintayksikkö jankuttaa omaa ideaaliprosessiaan ja tarjoaja haluaa varmistaa, että saa rahat mahdollisimman vähällä vaivalla – ja mieluiten heti ja ilman rasittavaa innovointivaihetta.

Innovaatiokumppanuuden pitää näkyä sopimuksissa. Ajatusmallia hankintayksikön luonnoksiin voi saada tutkimusmaaliman t&k-sopimuksista, kaupallistamissopimusten optioista ja rojalteista ja sitten lisäksi ottamalla mausteita tavanomaisista ja hyväksi havaituista hankintasopimuksista – sanktioineen päivineen. Sanktioiden osalta on kuitenkin todettava, että parhaat innovaatiot syntyvät yleensä ilman innovointipakkoa. Joten jos sanktio on pakko laittaa, muistetaan kompensoida sitä bonuksilla.

Kirjoittaja on PTCS:n asiantuntija, OTK, eMBA  Niina Elo.

Niina puhuu aiheesta myös Kuntamarkkinoilla otsikolla Innovaatiokumppanuuden sopimuskiemurat  12.9. klo 12.00-12.20, paikkana huone A3.24. Ilmoittaudu tietoiskuun täältä tai kysy lisää niina.elo@ptcs.fi.


Arkisto: Näkyykö innovaatiokumppanuus sopimuksissa?